Kysymyksiä ilman vastauksia

Viime aikoina on tullut paljon mietittyä sitä, että olenko itsekäs tai teenkö väärin, kun evään lapselta isän hankkiutumalla yksin raskaaksi. Tuleeko lapsi vihaamaan minua sen vuoksi? Pystynkö rakastamaan lasta kahden ihmisen edestä? Selviänkö kaikesta itse? Olisiko paras vain odottaa, jos isäkandidaatti marssisikin elämääni? Mutta jos ketään ei näy eikä kuulukaan ja aika loppuu kesken, mitäs sitten?

Samalla on tullut mietittyä paljonkin sitä, kuinka kertoa lapselle, että hän on saanut alkunsa luovutetuilla siittiöillä ja siksi hänellä ei ole isää. Olen päässäni miettinyt sanatarkasti kuinka kertoa, mutta mikään ei vain oikein tunnu oikealta. Ehkä se sitten jossain vaiheessa sutviutuu...

Näihin samoihin ajatuksiin on liittynyt myös ajatuksia siitä, mitä muut tulevat ajattelemaan tästä kaikesta. Mitä jos kaikki paheksuvat päätöstäni? Jos vanhempani eivät hyväksykään tätä kaikkea? Olenko muiden mielestä outo? Tiedän, että ei muiden ihmisten mielipiteillä ole mitään väliä, mutta mitä jos kaikista rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset eivät hyväksy ratkaisujani?

Olen lueskellut viime päivinä Anna Pihlajaniemen kirjaa Adoptiomatka. Pidän kovasti, ainakin ensimmäisten 80 sivun jälkeen. Paljon samanlaisia ajatuksia käsitellään, mitä itsekin mietin. Sivulta 68 löytyi kysymys mitä olen itsekin miettinyt. "Kuinka jaksan tiivistä kiintymyssuhdetta, olenhan aina kaivannut valtavan määrän omaa aikaa?" Yksinhuoltajana ei ole tosiaan sitä luksusta, että on puoliso vierellä, joka voi hoitaa lasta sen aikaa kun esim. käy itse lenkillä tai ostoksilla. Sinkkuna kun on vietetty useampi vuosi, joten on voinut tuosta noin vain lähteä jonnekin enempää ajattelematta tai rankan työpäivän jälkeen tulla kotiin ja löhötä sohvalla ja katsoa telkkaa rauhassa. Kaikki tämä on historiaa sitten kun (jos) lapsi on täällä.

Ensimmäisiä ajatuksia

Olen 31-vuotias sinkkunainen ja haluaisin äidiksi.

Olen erittäin lapsirakas ihminen ja oma lapsi on ollut haaveissa jo teini-iästä lähtien. Miespuolista kumppania ei vain ole näkynyt eikä kuulunut, joten tässä viimeisen vuoden aikana olen leikitellyt ajatuksella, jos alkaisin yksinäni äidiksi. Mitään konkreettista en ole asian eteen vielä tehnyt, asia on pyörinyt toisin sanoen vain omassa päässäni ja ajatuksissani.

Olen siinä iässä, että lähes kaikki ystäväni hankkivat jo omia lapsia. Ovat siis joko raskaana tai jo synnyttäneet. Joka kerta kun kuulen raskausuutisia, niin sydämeni jättää ainakin yhden lyönnin välistä. Monet itkut olen yksikseni itkenyt ja tälläkin hetkellä kirjoittelen tätä kyyneleet silmissä. Tämä asia vaan on niin tärkeä minulle. Jotenkin en tunne itseäni kokonaiseksi ilman omaa lasta.

Minulla ei ole mitään hajua, mistä tämän asian kanssa edes lähtisi liikkeelle. Jotenkin se tuntuu väärältä mennä ja iskeä joku mies ja narrata hänet tekemään unelmastani totta (jos se edes noin helpolla onnistuisikaan), joten jonkinlaisia hoitoja pitää kai sitten harkita, mutta mitä, siitä ei ole mitään hajua.  Onko se edes Suomessa mahdollista hoitojen avulla hankkiutua yksin äidiksi?

Ajattelin tästä nyt koluta läpi erinäköisiä keskustelupalstoja, jos niistä löytyisi neuvoja ja ohjeita, kuinka tällaisessa asiassa voi lähteä eteenpäin.

Olenkohan ihan mielipuoli kun edes ajattelen tällaista? Onko se liian itsekästä alkaa yksin äidiksi?