Viime aikoina on tullut paljon mietittyä sitä, että olenko itsekäs tai teenkö väärin, kun evään lapselta isän hankkiutumalla yksin raskaaksi. Tuleeko lapsi vihaamaan minua sen vuoksi? Pystynkö rakastamaan lasta kahden ihmisen edestä? Selviänkö kaikesta itse? Olisiko paras vain odottaa, jos isäkandidaatti marssisikin elämääni? Mutta jos ketään ei näy eikä kuulukaan ja aika loppuu kesken, mitäs sitten?
Samalla on tullut mietittyä paljonkin sitä, kuinka kertoa lapselle, että hän on saanut alkunsa luovutetuilla siittiöillä ja siksi hänellä ei ole isää. Olen päässäni miettinyt sanatarkasti kuinka kertoa, mutta mikään ei vain oikein tunnu oikealta. Ehkä se sitten jossain vaiheessa sutviutuu...
Näihin samoihin ajatuksiin on liittynyt myös ajatuksia siitä, mitä muut tulevat ajattelemaan tästä kaikesta. Mitä jos kaikki paheksuvat päätöstäni? Jos vanhempani eivät hyväksykään tätä kaikkea? Olenko muiden mielestä outo? Tiedän, että ei muiden ihmisten mielipiteillä ole mitään väliä, mutta mitä jos kaikista rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset eivät hyväksy ratkaisujani?
Olen lueskellut viime päivinä Anna Pihlajaniemen kirjaa Adoptiomatka. Pidän kovasti, ainakin ensimmäisten 80 sivun jälkeen. Paljon samanlaisia ajatuksia käsitellään, mitä itsekin mietin. Sivulta 68 löytyi kysymys mitä olen itsekin miettinyt. "Kuinka jaksan tiivistä kiintymyssuhdetta, olenhan aina kaivannut valtavan määrän omaa aikaa?" Yksinhuoltajana ei ole tosiaan sitä luksusta, että on puoliso vierellä, joka voi hoitaa lasta sen aikaa kun esim. käy itse lenkillä tai ostoksilla. Sinkkuna kun on vietetty useampi vuosi, joten on voinut tuosta noin vain lähteä jonnekin enempää ajattelematta tai rankan työpäivän jälkeen tulla kotiin ja löhötä sohvalla ja katsoa telkkaa rauhassa. Kaikki tämä on historiaa sitten kun (jos) lapsi on täällä.
